Joten, olkaa hyvät, myyränkolon kasvatit. =)
Kaikkein rakkain kasveista minulle on posliinikukka.
Näin talven jälkeen olen huolesta sairas äiti, joka odottaa, vieläkö muksu kasvaa ja paljonko? Ja koska se lähtee kasvuun? Eikö sen olisi jo pitänyt? Olenko mä tehnyt jotain väärin? Neuroottista, tiedän.
Kyllä, äidiltä peritty, ihanaisen tuoksun omaava ja mahtavat lehdet tarjoava kasvi on erityisen huolenpidon kohteena. Sen lehdiltä pyyhitään pölyt tarpeen vaatiessa, kasvua tarkkaillaan (melkein suurennuslasin kanssa) ja parhaana kaikista, sitä puolustetaan raivokkaasti puolison voi-että-kun-se-haisee-kommenteilta.
Kukat tuoksuvat, opi ero. ;)
Tiukasti perässä rakkaudessaan saapuu kiinanruusu, hibiscus joillekin.
Traagisia kokeneet kiinanruusun kokelaat ovat saaneet tiukan tuomion rekkurakilta, jolle nupullaan olevat kukat ovat olleet aikaisemmin SUURTA herkkua. Muutettuamme omakotitaloon, pyysin äidiltäni (jälleen kerran) uutta tainta, sain sen ja sijoitin koiran ylettymättömiin. Ähäkutti.
Onpa se jo kerran kukkinutkin maaliskuun siirtonsa jälkeen. Tällä hetkellä kasvi evakossa yläkerrassa taimien tieltä, ja toivon kovasti ettei kiskaise sieppejä ja murjota (kasvamatta) seuraavaa vuotta. Tämä on mahdollista, uskokaa pois.
Erityisenä ylpeyden aiheena on yläkerran "aulan" kliivia. Kyseessä on ruukkunsa suhteen vaativa kasvi, joka ei siedä milliäkään liian isoa kasvualustaa. Eräässä huonekaluliikkeessä näin hitusen isommassa ruukussa metrin leveän ja korkean (!) kliivia, jossa oli 25 tainta. Minulla tuossa ruukussa kaksi, laskekaapa siitä. ;)
Töistä napattu pistokas juurtui komeasti ja on jo ehtinyt kasvattaa yhden uuden, komean lehdenalun, joka tällä hetkellä nököttää ruusukkeesta suoraan ylöspäin huutaen: "Katso minua, olen uusi ja mahtava!" Ja pitäähän kaveria kehua, tosin muiden kuulematta. Hulluksi luulisivat...
Jostain syystä tulilatvat ovat AINA olleet minulle hirmuisen tervetulleita kasveja. Tämän yksilön sain ystävänpäivälahjaksi, kun olin kaupassa tarpeeksi ihastellut mieheni kuullen: "Voi, katso miten ihana tulilatva! Ja vielä kerrottu! Ja vaaleanpunainen! Voih...." Syvä huokailu ja anova katse kuuluivat asiaan. Tällä hetkellä kaveri on toisella kukintakierroksella, tämä onnistui poistamalla säntillisesti vanhat kukinnot niiden lopahdettua. Saa nähdä kauanko kestää.
Tulilatvan vieressä kukoistaapi juoru. Jälleen kerran, töistä varastettu pistokas iloitsee ja elää täällä maalla. Ei ilmeisesti ollut kaupunkiyksilö tai sitten on ihastunut talon sisällä vallitsevaan, samanlaiseen (juoru)ilmapiiriin. Innostuipa kaveri niin paljon, että vappuna sain viedä seitsemän ISOA pistokasta anoppilaan Keski-Suomeen, kuvassa siis jo typistetty kasvi, vaikka sitä ei hevin uskoisi. Juoru.
Löytyypä meiltä pieni enkelinsiipikin. Alunperin vein kälylleni pistokkaan omastani hänen odottaessa esikoistaan, "suojaksi heidän pienelleen". Omani kuoltua muutossa (jostain syystä minulle käy aina näin, en ilmeisesti vain osaa muuttaa kasveja...) sain armollisesti takaisin kolme pistokasta, jotka nyt odottavat ja miettivät, josko sitä kasvaisi tahi ei. Nirsoja kavereita, jotka analysoivat tarkkaan kasvumaansa ja hoitajansa. Mutta uurastus (ehkä) palkitaan upeilla kukinnoilla...sitten joskus...*huokaus*
Viimeisimpänä, mutta ei suinkaan vähäisimpänä, on ihana, kirjavalehtinen muratti. Uskon, että rakkaus murattiin juontaa juurensa ulkomailla vietetystä ajasta, jolloin ainoa vihreä koko solukämpässä oli saman lajin kasvi, itse ostamanani. Ovathan ne hitusen pakkasenkestäviä, helppohoitoisia, melko idioottivarmoja (tosin poikkeuksiakin löytyy) vihertäjiä, jotka ovat kiitollisia pienestäkin hoidosta ja palkitsevat omistajansa aina. Ja kai sekin jostain kertoo...on hyvä, että talossa on edes yksi sinnikäs kaveri. ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti